Herttainen psykiatrinen sairaanhoitajani (pyynnöstäni) avasi hieman sanaista arkkuaan tilanteestani. Viisi käyntikertaa on selkeästi enemmän kuin tarpeeksi kartoittamaan psyykkisen tilani totaalisesti ja tarkasti. Epätärkeää on mittava historia masennusta, ahdistusta, syömishäiriöitä ja yleistä kykenemättömyyttä, sillä nyt, ollessani edes hieman iloisempi ihmissuhteeni takia, ei sitten terapiaa välttämättä tarvitsekaan. Lisää lääkkeitä verenkiertoon vain!
Ehkä edellinen kappale ei nyt ollut aivan puolueeton kuvaus hoitsun sanomisista. Kehoittipa kuitenkin hankkimaan kirjastosta tai kirjakaupasta Tiina Tikkasen Psykoterapiaoppaan. Marssin tietenkin Akateemiseen ja suoraan ostin kyseisen teoksen. No, paska.
Terapiamuotoja on lukuisia: pitkä psykoanalyyttinen psykoterapia, dynaaminen lyhytpsykoterapia, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, ryhmäperheverkostowhateverdraama. Apua. Innostuin eniten ehkä dynaamisesta lyhytpsykoterapiasta, sillä hoitsu on oikeassa: en ole valmis sitoutumaan piiiitkään ja intensiiviseen psykoterapiaan, hyi. Kuvittelen itseäni istumassa pelottavan sedän/tädin sohvalla kolmesti viikossa seuraavan neljän vuoden ajan ja tahtomattani nieleskelen oksennusta. Kaikenmaailman kategorisointia samalle tavoitteelle. Toisaalta tavoitteeni ei ehkä ole aivan sama kuin “normaaleilla” masennuspotilailla. Haluan ennemminkin jotain selvyyttä tulevaisuuteen.
Fuck future. Voitan lotossa, menen naimisiin ja vietän päivät kuunnellen wanhaa musaa mansikkamargarita kourassa.
Tänään juomaan mainitsemaani juomaa, jotta unohdan sen, ettei ole rahaa eikä kiinnostusta. Irtisanoin myös vuokrasopimukseni HOASille, joten kohta olenkin virallisesti avovaimo.
