Tammikuisen ahdistusepisodin jälkeen pääsin vihdoin omalääkärin vastaanotolle. 14.1. oli määrä reippaana tyttönä palata opiskelemaan kammottavia kursseja väkisin läpi, mutta eihän siitä mitään tullut. Vääntelehdin sunnuntain ja puolet maanantaista ennen päätöstäni jäädä kotiin ja hakea pseudojatkoa syksyiselle sairaslomalleni.
Tänään vasta sain jotain aikaiseksi, hurraa! Vallilan terveysasema oli oma tympeä itsensä, mutta A-todistus kourassani sieltä silti ulostauduin. Omalääkärini on sympaattinen eukko; aina niin huolissaan ja puhuttelee minua etunimellä. Entiset kokemukset lääkäreistä eivät ole yhtä positiivisia, vieraille ihmisille kun on muutenkin jo pirullisen vaikea alkaa tyhjästä nyhjäisten avautumaan vaivoistaan ja elostaan isossa, pahassa maailmassa. Kohtalon ivaa, että kyseinen lääkäri on jo osa-aikaeläkkeellä.
Terveysasemalta jatkoin pankkiin noutamaan tiliotteita, sillä ajattelin, että sairauspäivärahaa haettaessa joutuu roudaamaan jos jonkinlaista liitettä. Kelassa asian todellinen laita ilmeni. Varauduin kiitettävän paksuisella pinkalla ja tasan NOLLA lippustalappusta niistä vaadittiin. Jassoo. Kelasta en itsessään kovin perusta, kiitos muutaman tapauksen, joissa täysin perusteltu korvaushakemus on tylysti hylätty, mutta asiakaspalvelu oli ystävällistä ja ripeää. Sosiaalivammaiselle henkilölle se on helpotus. Vihaan äkäisiä tätejä luukuillaan, pitämässä huolta kynistään ja klemmareistaan.
Tietysti vaikeudet alkavat vasta nyt! Saan nimittäin odotella kolmesta neljään viikkoa päätöstäni. Herää oikeutettu kysymys: millä elän siihen saakka?
