Kiitos Kela.

“Olette hakenut sairauspäivärahaa 30.1.2008 alkaneen työkyvyttömyyden perusteella. Teille on myönnetty päiväraha 11.2.2008-31.3.2008.”

Olen kiitollinen nopeasta käsittelystä, mutta oliko se nyt sen arvoista sittenkään? Minulle maksetaan 15.2. peräti 62,16 euroa, joka onkin kokonaisuudessaan helmikuun saldoni. Seuraava talletus tililleni tulee 17.3. ja on määrältään 259 euroa. Maaliskuun viimeinen päivä, kun sairasloma loppuu, maksetaan vielä hulppeat 132,64 euroa. Tietysti näiden summien lisäksi saan kuukausittain asumistukea 200 euroa, joka ei tietenkään riitä mihinkään, btw.

Happy happy joy joy! Ei tässä nyt pahemmin käydä ulkona tai kaupassa tai ajeta julkisilla kulkuneuvoilla. Surullinen tosiasia on, että joudun mitä luultavimmin hakemaan töitä maaliskuun loppuun mennessä. Taidan tehdä jo valmiiksi itsarin.

Silti: ensimmäinen Efexor-päivä puoliksi pulkassa. Hivenen on paha olo, mutta muita haittavaikutuksia en ole vielä havainnut.

Leipomuksia, osa II

Hetkellisessä (pitkäkestoisessa?) masennusitkupillikohtauksessani päätin loihtia aikani kuluksi juustokakun. Hain aikaisemmin kämpiltäni irtopohjavuoan, joka helpottaa kakkujen tekoa huomattavasti. Vuokani on tosin halkaisijaltaan pienempi kuin ns. normaalit vuoat, joten tietysti kaikkia aineksia tuli hieman liikaa. Traaginen kriisi!

Aikojen alussa oli pohja.

Sitten eräänlainen keittiön auktoriteettihahmo loi juustotäytteen ja näki, että se oli hyvä.

Vielä toinen rasvakerros kaakun päälle ja uunin kautta jäähtymään!

Tässä lopullinen tuote, joka on edeltäjänä lailla epäesteettinen, muttei ollenkaan hullumpi makuelämys.

Lääkärin päätöksiä ja pyllyjä.

Olen tottunut nousemaan sängystä peittokasastani päivittäin puolenpäivän ns. paremmalla puolella. Tänä aamuna koin shokin tai pari joutuessani heräämään, kun oli vielä pimeää ja lähtemään ulos hämärässä (ks. kuva). Tästä syystä varmaan kaaduinkin heti pyllylleni portaiden alla, sillä en muistanut, että talvisin on yleensä liukasta ja jäätä esiintyy usein jalkakäytävillä. Fuck fuckety fuck.

Psykiatrisella poliklinikalla – jossa olin yksi vastaan kaksi hoitsun ja lääkärin kanssa – sain jälleen kuulla, että terapiasta voidaan puhua sitten myöhemmin ja nyt pitäisi vain saada hieman selvyyttä siihen, mikä minusta tulisi isona ja haluanko olla Batman vai Wonder Woman. HV. Ostin hoitsun kehoituksesta Tikkasen kirjan, muttemme sitten käsitelleet sieltä löytämääni sopivaa terapiamuotoa (joka on AWESOME!).

Kälä kälä, jäkäti jäkäti ja lääkkeet! Cipralexistä päätettiin luopua kokonaan ja ensin lääkäri ehdotti, että alan syömään Fluoxetinia, joka on tarkotettu dysmorfiseen ruuminkuvan häiriöön, pakko-oireisen häiriön ja, kummallista kyllä, bulimian hoitoon. Älähdin hieman, kun päästiin kohtaan bulimia. Miksi minua pitäisi doupata luopumaan bulimiaoireilusta, kun sellaista ei ole koko sairashistoriani aikana esiintynyt kuin kerran? Kasvatin munat ja suoraan kieltäydyin tästä lääkityksestä, koska olen rajoittunut bulimisesti, heh. Sen sijaan lääkäri määräsi aluksi 75 mg/päivä Efexor Depot -nappeja. Olen tyytyväinen tästä, koska Efexor on puolituttu muiden kokemuksia lueskeltuani. Annosta aiotaan nostaa melko nopeasti aluksi 150 mg:aan, josta noustaan vielä, jos tarve vaatii.

Ja sehän vaatii! Ehkä.

“Tit Parade”

Oodi naiseuden hyveellisyydelle.

“Tit Parade”

I just want some boobies!

They corrupt your toothpaste,
Say shouldn’t let booze to waste.
Many judge you, critisize,
They all need to realize.

I just need some boobies!
Squeeze and lick and love these,
Baby, don’t need no dick to please.

They’re hobbies include grabbin’ balls,
Find out we won’t wait for your call.
Always crave for some sweet ass,
Darling, this one’s gonna pass.

I just want some boobies!
Round and soft, such cuties.
Baby, don’t want to hold your penis.

Let me, let me off this edge,
Pressured not to miss, not to twitch.
Let me, oh just let me.
I JUST WANT YOUR TITTIES!

Poliklinikalla kuultua ja koettua.

Tänään oli vuorossa psyykkisten vaivojeni tsekkauksen sijaan käynti kuntoutuspoliklinikalla jäkättämässä epilepsiasta. Vaikka kaikki menee hyvin ja olen lähestulkoon unohtanut koko sairauden – tai voisin, ellen söisi lääkkeitä ja kahlitsisi itseeni epilepsiaranneketta – pitää silti käydä mestoilla kertomassa, että menee siltä osin hyvin ja paskaaks tässä, ENKÄ OLE RASKAANA.

Hauska juttu on, että joka kerta polilla ollaan absurdin kiinnostuneita lisääntymistarpeistani. Viime vuonna ensimmäistä kertaa kyseisessä osoitteessa vieraillessani lääkäri käytti n. 80% vastaanottoajasta painottaen, että mikäli haluan lapsia tai olen jo raskaana, kannattaa ottaa yhteyttä, että lääkkeitä voidaan pohtia tarkemmin. Nyt sama rumba, vain saksalaiselta mieslääkäriltä, joka sinänsä oli jo kumma kokemus. “EI ole lapsia, EN halua niitä itsestäni tursottaa ulos, AINAKAAN viiteen vuoteen, oknp?”

Alitajuntainen mindfuck-suggestio supervakiintumisesta ilmeisesti toimi, sillä päätin palkita itseni bussimatkalla keskustaan ja käynnillä Kauniissa Morsiamessa Kalevankadulla. Olin lievästi hukassa morsiusputiikissa, joka oli luonnollisesti täynnä valkeaa satiinia ja pitsiä, mutta urheasti silti hipelöin muutamaa mustaa mekkoa ja lopulta suorastaan syöksyin takaisin oikeaan maailmaan. Tsiisus. En sitten ehtinyt ottaa kuvia puvuista, mutta ehkä vierailen kyseisessä liikkeessä vielä uudestaan, itsevarma kesämorsian -valepuvussa.

Terapiantarve olematon?

Herttainen psykiatrinen sairaanhoitajani (pyynnöstäni) avasi hieman sanaista arkkuaan tilanteestani. Viisi käyntikertaa on selkeästi enemmän kuin tarpeeksi kartoittamaan psyykkisen tilani totaalisesti ja tarkasti. Epätärkeää on mittava historia masennusta, ahdistusta, syömishäiriöitä ja yleistä kykenemättömyyttä, sillä nyt, ollessani edes hieman iloisempi ihmissuhteeni takia, ei sitten terapiaa välttämättä tarvitsekaan. Lisää lääkkeitä verenkiertoon vain!

Ehkä edellinen kappale ei nyt ollut aivan puolueeton kuvaus hoitsun sanomisista. Kehoittipa kuitenkin hankkimaan kirjastosta tai kirjakaupasta Tiina Tikkasen Psykoterapiaoppaan. Marssin tietenkin Akateemiseen ja suoraan ostin kyseisen teoksen. No, paska.

Terapiamuotoja on lukuisia: pitkä psykoanalyyttinen psykoterapia, dynaaminen lyhytpsykoterapia, kognitiivinen, ratkaisukeskeinen, ryhmäperheverkostowhateverdraama. Apua. Innostuin eniten ehkä dynaamisesta lyhytpsykoterapiasta, sillä hoitsu on oikeassa: en ole valmis sitoutumaan piiiitkään ja intensiiviseen psykoterapiaan, hyi. Kuvittelen itseäni istumassa pelottavan sedän/tädin sohvalla kolmesti viikossa seuraavan neljän vuoden ajan ja tahtomattani nieleskelen oksennusta. Kaikenmaailman kategorisointia samalle tavoitteelle. Toisaalta tavoitteeni ei ehkä ole aivan sama kuin “normaaleilla” masennuspotilailla. Haluan ennemminkin jotain selvyyttä tulevaisuuteen.

Fuck future. Voitan lotossa, menen naimisiin ja vietän päivät kuunnellen wanhaa musaa mansikkamargarita kourassa.

Tänään juomaan mainitsemaani juomaa, jotta unohdan sen, ettei ole rahaa eikä kiinnostusta. Irtisanoin myös vuokrasopimukseni HOASille, joten kohta olenkin virallisesti avovaimo.

Leipomuksia, osa I

Päätin käyttää iltani hieman hyödyllisemmin kuin lojuen sohvalla, sängyllä tai tuolilla läppärin ääressä. Siispä muuntauduin kodinhengettäreksi ja leivoin makeaa miehelle ja itselleni. Hyväminä.

Tuloksena vadelmapiirakka! Se on ehkä hieman köykäisen näköinen, koska vuoka ei ole aivan standardimallinen piirakkavuoka. Vadelmia ja valkoista juttua kuitenkin riittää, joten nom nom!

Sairasloman alku

Tammikuisen ahdistusepisodin jälkeen pääsin vihdoin omalääkärin vastaanotolle. 14.1. oli määrä reippaana tyttönä palata opiskelemaan kammottavia kursseja väkisin läpi, mutta eihän siitä mitään tullut. Vääntelehdin sunnuntain ja puolet maanantaista ennen päätöstäni jäädä kotiin ja hakea pseudojatkoa syksyiselle sairaslomalleni.

Tänään vasta sain jotain aikaiseksi, hurraa! Vallilan terveysasema oli oma tympeä itsensä, mutta A-todistus kourassani sieltä silti ulostauduin. Omalääkärini on sympaattinen eukko; aina niin huolissaan ja puhuttelee minua etunimellä. Entiset kokemukset lääkäreistä eivät ole yhtä positiivisia, vieraille ihmisille kun on muutenkin jo pirullisen vaikea alkaa tyhjästä nyhjäisten avautumaan vaivoistaan ja elostaan isossa, pahassa maailmassa. Kohtalon ivaa, että kyseinen lääkäri on jo osa-aikaeläkkeellä.

Terveysasemalta jatkoin pankkiin noutamaan tiliotteita, sillä ajattelin, että sairauspäivärahaa haettaessa joutuu roudaamaan jos jonkinlaista liitettä. Kelassa asian todellinen laita ilmeni. Varauduin kiitettävän paksuisella pinkalla ja tasan NOLLA lippustalappusta niistä vaadittiin. Jassoo. Kelasta en itsessään kovin perusta, kiitos muutaman tapauksen, joissa täysin perusteltu korvaushakemus on tylysti hylätty, mutta asiakaspalvelu oli ystävällistä ja ripeää. Sosiaalivammaiselle henkilölle se on helpotus. Vihaan äkäisiä tätejä luukuillaan, pitämässä huolta kynistään ja klemmareistaan.

Tietysti vaikeudet alkavat vasta nyt! Saan nimittäin odotella kolmesta neljään viikkoa päätöstäni. Herää oikeutettu kysymys: millä elän siihen saakka?